Olimme perjantaina ryhmäni kanssa käymässä Rinnekodissa.
Odotukseni olivat suuret, koska kehitysvammaiset ja heidän arkensa oli minulle täysin uusi asia.
Tapasimme Helsingin rautatieasemalla, bussi rinnekotiin lähti elielinaukiolta klo 9.05. Hyppäsimme bussiin ja köröttelimme noin tunnin verran jännittyneinä bussin kyydissä. Kun olimme perillä ja ajelimme pienen "kylän" läpi, hämmennyin koska en odottanut paikan olevan niin iso. Meidät oli valmiiksi jaettu ryhmiin, minä menin luokkakaverini kanssa Joonataniin, joka on autismin kirjon yksikkö.
Ensimmäinen kunnollinen kohtaaminen kehitysvammaisten kanssa oli jännittävä, pelottava mutta myös mielenkiintoinen. Koen kuitenkin ettei autismin yksikkö ollut ehkä ainakaan minulle paras paikka ensimmäiselle kohtaamiselle. Olin pettynyt työntekijöiden asenteeseen, meille ei kerrottu juuri mitään, sanottiin vain että pitäkää metrin väli. Jäimme yksin huoneeseen asukkaiden kanssa, joiden kanssa kommunikoinnista emme tienneet mitään.
Itse en juuri ollenkaan uskaltanut olla vuorovaikutuksessa asiakkaiden kanssa, koska autismi oli aivan uutta minulle enkä osannut toimia, pelkäsin että teen jotain väärin. Koin itseni jopa avuttomaksi, varsinkin kun emme saaneet edes työntekijöiden ohjausta. Asiakkaiden toimintakyky oli nopealla silmäyksellä osaltaan aika hyvää, esimerkiksi kaikki olivat itse käveleviä ja söivät itse. Sanallinen kommunikointi oli aika vähäistä, mutta huomasin heidän yritystään ottaa kontaktia kosketuksella, ääntelemällä ja katseellaan. Koen että käynti oli silti hyödyllinen, opin ja näin paljon.
Pääsimme myös onneksi kiertämään muissa yksiköissä ja pelkoni katosi nopeasti. Loppuajaksi menimme Toiminta- ja kommunikaatioryhmään, joka on vahvasti tuettua rauhallista päivätoimintaa. Siellä työntekijät ottivat meidät iloisina vastaan ja kertoivat todella paljon ja todella hyödyllisiä asioita. Sain nähdä oikeasti millaista vuorovaikutus voi olla. Miten jonkun kanssa käytetään apuna kuvakortteja, toisen kanssa puhutaan, toista kosketetaan, toiselta kysytään ja hän vastaa "ei" tai "joo".. Sain äärettömän hyvän kuvan ja suorastaan liikutuin työntekijöiden tavasta työskennellä niin asiakaslähtöisesti kuin mahdollista. Toiminta- ja kommunikaatioryhmässä asiakkaat olivat paljon tukea tarvitsevia, mutta sen mukaan mitä sain kuulla, monen toimintakyky oli parantunut pienien asioiden avulla.
Pääsin myös kohtaamaan kehitysvammaisia ja kuulemaan heidän kertomanaan asioita paikasta ja siellä tehtävistä asioista. Miten paljon yksi katse tai hymy voikaan kertoa, miten hyväntuulisia ja positiivisia ihmisiä näin. Ihmisten aitous ja rehellisyys oli uskomatonta. Näkemyksen kehitysvammaisiin ei paljonkaan muuttunut, mutta käynti laajensi tietämystäni ja ymmärrystäni kehitysvammaisten arjesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti